Kosteusongelmat ja niiden toteaminen

Kosteusongelmien ilmaantuessa ei saa automaattisena oletuksena olla, että koko kiinteistö on väärin suunniteltu tai rakennettu. Tyypillisesti ongelman aiheuttajana on pieni, usein toistuva tapahtuma, joka on ylläpitänyt rakenteissa olevaa kosteutta riittävän kauan. Mitä nopeammin ongelma havaitaan, sitä pienemmillä vahingoilla ja korjaustarpeella päästään. Tärkeää onkin selvittää vahingon aiheuttaja ja korjata se parhaalla mahdollisella tavalla. Sillä, että tyytyy paikkaamaan ainoastaan virheestä seurannutta tuhoa, on kovin lyhyet jäljet –vahinko uusiutuu ennemmin tai myöhemmin.

Vahingon laajuus sekä aiheuttaja tulee selvittää ensitilassa ongelman havaitsemisen jälkeen. Ongelman selvittämättä jättäminen tulee kalliiksi. Valitettavan usein on kuitenkin niin, että rakenteissa oleva vahinko on jo suuri ennen kuin pintamateriaalit alkavat oireilla. Huoneistossa oleva suhteellinen kosteus, RH, ei saa nousta liian korkealle. Liian korkealla suhteellisella kosteudella on myös omat vaikutuksensa materiaaleihin ja niiden kuntoon.

Erityisen riskialttiita ovat tilat ja rakenteet, joissa joko käsitellään vettä tai ne ovat vedelle ja kosteusrasitukselle alttiita. Tällaisia rakenteita ovat esimerkiksi perustukset sekä erilaiset liitoskohdat. Vastaavasti tiloja ajatellessa märkätilat sekä niitä ympäröivät huonetilat ovat niitä, joissa useimmin kosteusvahinko todetaan. Perinteisin tilanne on, että pesuhuoneesta puuttuu kokonaan vedeneriste eikä kosteussivelyäkään ole välttämättä tehty. Tällainen tilanne on yleensä vanhemmissa kiinteistöissä, joissa ei kylpyhuoneiden osalta remonttia ole vielä tehty ja tilat ovat alkuperäisessä kunnossaan. Uudemmissa kiinteistöissähän vedeneriste on jo pidemmän aikaa ollut pakollinen. Tarkkaavaisuutta kannattaa kuitenkin pitää yllä ja edellyttää märkätilan vesieristeen asentajalta sertifikaattia työn suorittamiseen. Kalvopaksuudet täytyy olla kunnossa niin seinissä kuin lattioissakin, suositeltavat paksuudet löytyvät kulloinkin käytettävän tuotteen tuotetiedoista. Kalvopaksuuden mittaus tapahtuu irrottamalla levitetystä vesieristeestä pala ja mittaamalla sen paksuus joko työntömitan tai luupin avulla.

Mitään varsinaisia absoluuttisia raja-arvoja ei ole olemassa, joista voisi sanoa varmasti että rakenteessa on kosteutta tai se on kuiva. Esimerkiksi vesivahinkoa mitattaessa verrataan vahinkoalueelta saatuja mittausarvoja vahinkoalueen ulkopuolella mitattuihin rakenteen normaalitilanteen arvoihin. Tässä vaiheessa mittaustyön suorittajan pitää ymmärtää mittauksen kohteena olevan rakenteen rakennusfysikaalinen toiminta. Rakenteen rakennusfysikaalisen toiminnan perusteella verrataan saatuja mittaustuloksia sisä- ja ulkoilman vallitsevaan kosteuteen.

Ensimmäisten mikrobikasvustojen katsotaan viihtyvän rakenteessa siinä vaiheessa, kun suhteellinen kosteus on noin 75 % edellyttäen kuitenkin, että lämpötila on mikrobikasvuston kasvulle suotuisa. Puun katsotaan olevan kuivaa silloin, kun sen kosteus on alle 20 paino-%, rakennuspuun tulisi olla näissä arvoissa. Tässäkin yhteydessä puurakenteen kuivuus on riippuvainen siitä rakenteesta, jossa se sijaitsee. Esimerkiksi ulkoseinän alasidepuun ollessa lattiatason yläpuolella tulisi siitä mitattavan painoprosentin olla pieni.

Uudisrakentamisessa pystytään ottamaan kosteus huomioon seurantamittausten avulla. Rakennusaikaista kosteudenhallintaa pystytään tekemään erilaisten kuivainten avulla, jolloin rakenteiden kuivumista saadaan nopeutettua työmaa-aikataulun niin vaatiessa. Myös rakennustarvikkeiden suojaaminen kosteudelta on ensisijaisen tärkeää. Näin materiaalit säilyvät ensiluokkaisina eikä turhia kosteuksia ja mikrobikasvustoja pääse rakenteisiin. Esimerkiksi ennen pinnoitustöitä on betonilattiaan hyvä suorittaa betonin suhteellisen kosteuden mittaus. Liian kostean betonin päälle laitettu pinnoite, esimerkiksi parketti, alkaa oireilla kosteuden poistuessa rakenteesta. Betonin kosteus yleensä arvioidaan kulloisenkin pinnoitteen antamien vaatimusten mukaan. Yleistäen voitaisiin sanoa, että tuo vaatimus vaihtelee RH 85-95 % välillä. Tässä kohtaa on kyseessä betonin huokosten sisältämän ilman suhteellinen kosteus.

Betonilattian suhteellisen kosteuden mittaamiselle on kaksi vaihtoehtoa: porareikämittaus sekä koepalamenetelmä. Mittauskertojen määrä riippuu lattian suhteellisesta kosteudesta ja siitä, kuinka nopeasti se kuivuu. Porareikämittauksessa mittaustyö suoritetaan poratusta ja tulpatusta reiästä, jonne on sijoitettu anturi. Tämän toimenpiteen sekä varsinaisen mittauksen välillä täytyy antaa mittareiän kosteuden tasaantua 3 vuorokautta. Tasaantumisaika saa olla maksimissaan 7 vuorokautta, jonka jälkeen saaduissa arvoissa voi olla vääristymiä. Samasta reiästä voi mitata ainoastaan kertaalleen, sillä tulos vääristyy mittausten toistokertojen määrän ollessa useampi porattua reikää kohden. Koepalamenetelmässä vastaavasti irrotetaan betonista koepaloja, joiden kosteus mitataan koeputkesta kosteuden tasaannuttua.

Vastaavasti pintakosteusindikaattorin (pintamittarin) avulla saadaan kosteuden määrä tarkistettua rakenteita rikkomatta. Kyseistä mittalaitetta ei kuitenkaan tule käyttää betonin päällystettävyyden arviointiin, vaan siihen on käytettävä yllä mainittuja menetelmiä. Pintamittarin käyttäjällä tulee olla kokemusta sekä tietämystä mittarin toimintaperiaatteesta sekä mitattavien rakenteiden ominaisuuksista. Useimpien pintakosteusindikaattorien toimintaperiaate perustuu rakenteen sähköjohtavuuden mittaamiseen. Tästä johtuen rakenteissa olevat sähköä johtavat materiaalit voivat aiheuttaa vääriä tuloksia. Pintamittarin avulla on tarkoitus kartoittaa, onko rakenteessa jossain normaalista poikkeavaa, kohonneita kosteusarvoja. Tarkemmat tulokset saa esimerkiksi niin kutsuttua puurakenteisiin soveltuvaa piikkimittaria käyttämällä, jolloin päästään kosteus mittaamaan puurakenteen sisältä.