Kyttäyskulttuurin kannattajat ry

Kaikki alkoi siitä, kun naapuri ripusti pyyhkeensä parvekkeelle. Tuuli heilutti niitä kuin viirinauhaa, ja se sininen frotee – kyllä minä sen muistan – roikkui kolme päivää. Kolme!

Sanoin hallituksen kokouksessa, että parvekkeilla kuivattaminen ei ole sallittua, ellei pyyhe jää piiloon kaiteen taa. Siinä vaiheessa puheenjohtaja rykäisi ja sanoi, että “Tupu, ehkä tämä ei ole nyt ihan sellainen asia, joka vaatii pöytäkirjamerkintää.”

No, minusta se oli nimenomaan sellainen. Jos yhdestä pyyhkeestä alkaa lipsua, kohta siellä kuivuu alusvaatteita ja lakanapyykkiä.

Mutta se pyyhe oli vasta alkua.

Sitten tuli sähköauto. Se uusi naapuri, Mikko, osti sellaisen ja halusi vetää latausjohdon autokatokseen. “Ei se vie keneltäkään mitään”, hän sanoi. “Tämä on tulevaisuutta.”

Minä sanoin, että tulevaisuus on hyvä asia, mutta ei meidän pihassa. Täällä elämme vielä nykyhetkeä. Hän nauroi. Minä en.

Sen jälkeen meidän yhtiöön perustettiin WhatsApp-ryhmä. Ajatus oli hyvä, mutta käytäntö katastrofi.
“Voisiko joku lainata ruuvimeisseliä?”
“Huomasiko kukaan, että postiluukusta tulee kylmää?”
“Tupu,, miksi olet estänyt minut?”

Minä sanoin hallituksen kokouksessa, että ennen pärjättiin ilmoitustaululla. Sinne vietiin tiedote, ja se pysyi siinä. Ei kukaan vastannut, ei kukaan klikannut peukkua. Tieto kulki, mutta ei liikaa. Nyt tieto kulkee liikaakin – ja väärään suuntaan.

Meidän pihasta on tullut kuin valvontakeskus. Jokainen tietää, mitä toiset tekevät. Siinä missä minä ennen kyttäilin vastuullisesti, nyt kaikki ovat alkaneet kytätä toisiaan.
“Tupu, huomasin että sinulla oli roskapussi ovenpielessä vartin verran.”
“Tupu, oletko tietoinen, että pesit ikkunoita sunnuntaina kello 21?”
Olen tietoinen. Olen myös tietoinen siitä, että äänieristys on olematon, koska kuulin sinun soittavan panhuilua torstaina kello 23.

Minusta tämä on mennyt liian pitkälle.

Silloin kun minä muutin tähän taloon, kaikki tiesivät toisensa, eikä ketään kiinnostanut, kuka vaihtoi lamput rappuun. Nyt pitää tehdä kilpailutus ja vastuuvapauspäätös.
Minä sanoin isännöitsijälle, että ennen riitti, kun vietiin termospullollinen kahvia taloyhtiökokoukseen ja sovittiin asiat kättelyllä. Hän vastasi, että “se ei ole enää lain hengen mukaista”.
Mikä henki? Minä kysyn. Meidän taloyhtiössä henki on juuri se, joka kuolee, jos ei enää saa valvoa naapureitaan rakkaudella.

Tässä taannoin näin Mikon pihalla haravoimassa. Siis vapaaehtoisesti, keskellä arkipäivää!
Minä menin tietenkin sanomaan, että piha on yhtiön vastuulla ja että hallitus ei ole vielä päättänyt haravoinnin aikataulusta. Hän totesi vain: “Tämä on rentouttavaa.”

Rentouttavaa! Minä en tiedä mitään niin hermoja raastavaa kuin katsella, kun joku tekee yhteisiä töitä väärään aikaan.

Olen kuitenkin huomannut muutoksen itsessänikin. Kun Mikko toissaviikolla auttoi vanhaa rouvaa kantamaan kauppakassit ylös, minä näin sen ikkunasta. Ajattelin ensin, että siitäkin pitäisi tehdä ilmoitus – meillä on kuitenkin turvallisuusohje, että ulko-ovet pidetään suljettuina. Mutta sitten minä vain jäin katsomaan. Se näytti jotenkin… inhimilliseltä. Sellaiselta, että ehkä taloyhtiö voi olla yhteisö, vaikka joku joskus grillaisi luvatta.

Viime sunnuntaina vein Mikolle laatikollisen korvapuusteja. En sanonut mitään, vain koputin oveen ja ojensin ne.
Hän nauroi ja sanoi: “Kiitos, Tupu. En kerro kellekään, että menit yöllä pyykkitupaan.”
Minä en myöntänyt mitään, mutta hymyilin.

Ehkä kyttääminen ei olekaan pahasta, jos sen tekee rakkaudesta yhteiseen rauhaan. Ehkä jokainen taloyhtiö tarvitsee oman Tupun, joka huomaa, kun biojätepussi vuotaa tai orava tekee pesää vesikouruun. Ehkä minäkin opin vielä päästämään irti. Mutta en kyllä tänä vuonna – nyt alkaa taas yhtiökokouskausi.

P.S. Ensi viikolla on kokous ja minä otan puheenvuoron. Aihe: “Valvontakameroiden asennus – puolesta vai vielä enemmän puolesta?”