Yli sata vuotta taloyhtiötoimintaa

Suomalaisen taloyhtiömuotoisen hallinnon ja asumisen ensiaskeleita otettiin jo 1800-luvun loppupuolella. Joukko ihmisiä rakensi talon sijoittamalla siihen omaa tai pankista haettua lainarahaa. Rakentamiskustannukset ja myöhempi ylläpito jaettiin osakkaiden kesken ns. jaetun riskin periaatteella osakeyhtiöiden tavoin. Asuntorakentamisen ensimmäinen vahva buumi alkoi Suomen itsenäistymisen jälkeen ja sen seurauksena tuli tarve myös asuinyhtiöiden sääntelyyn. Ensimmäinen asunto-osakeyhtiölaki tuli voimaan vuonna 1926. Asunto-osakeyhtiöiden määrä lisääntyi nopeasti, kun kerrostalomainen kaupunkiasuminen lisääntyi voimakkaasti eritoten 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin yritettiin hillitä muuttoliikettä Ruotsiin ja toisaalta järjestää asuntoja kaupungeista työtä hakeville ihmisille. Historiasta löytyy ensimmäisten taloyhtiöiden osalta nimiä työväen asuntoosakeyhtiö ja keskinäinen kiinteistöosakeyhtiö, mutta lain tultua voimaan vakiintui myös nykyisin käytössä oleva muoto.

Meidän asunto-osakeyhtiöjärjestelmämme poikkeaa varsin paljon monen muun Euroopan maan asuntorakenteesta. Esimerkiksi lähinaapurissamme Ruotsissa suositaan asumisoikeustyyppistä asumista. Meillä asutaan jo lähes 70-prosenttisesti omistusasunnoissa ja kun siihen lisätään noin puoli miljoonaa kesämökkiä, vapaa-ajan asuntoa, niin tämä selittää sen valtavan omaisuusmassan, minkä yksityishenkilöt ovat sijoittaneet rakennuksiin. Omistajalla on myös vastuu talon kunnosta ja toisaalta tarve pitää huolta sen arvon säilymisestä ja jopa kasvamisesta. Taloyhtiöissä on osakkaan huolehdittava paitsi oman asunnon kunnosta, myös itse rakennuksen ja sen tekniikan kunnosta. Kaikkien omistajien ja asukkaiden intressit eivät aina ole välttämättä samankaltaisia, niinpä useimmissa nyt peruskorjausiässä olevissa yhtiöissä tullaan yhtiökokouksissa käymään jopa vuosia kestäviä "vääntöjä" korjausten laajuuksista ja ajankohdista.

Kaupunkilaistumisen kasvu autioittaa maaseutua, jonne jää tuhansittain tyhjiä asuntoja vuosittain ja joista iso osa rapistuu vuosien myötä, kun omistajan ei kannata huolehtia asunnon kunnosta. Kaupungeissakin tiedetään olevan asuntoja, joita pidetään tarkoituksellisesti tyhjinä, eri syistä. On arvioitu, että Suomessa on jopa neljännesmiljoona sellaista asuntoa, joka ei ole vakituisessa asuinkäytössä. Toisaalta asuntokuntien määrä lisääntyy nopeammin kuin Suomen asukasluku. Tämän selittää voimakas muutos yhteiskunnassa; yhden henkilön asuntomäärät ovat kasvaneet niin huomattavasti, että asuntokunnan keskikoko on painumassa alle kahden. Viisi miljoonaa ihmistä tarvitsee siis 2,5 miljoonaa asuntoa! Uustuotannon painopisteen tulisikin muuttua isoista perheasunnoista pääosin yksiöihin ja kaksioihin, kun taloyhtiöiden peruskorjauksissa ei kaksioita ja kolmioita saa ainakaan kustannustehokkaasti muokattua kahdeksi yksiöksi.