PAKINA: Kuka luo lumet ja tarjoaa glögit?

Tänä talvena lumi tuli yhdessä yössä.
Heräsin siihen, että hiljaisuus oli liian hiljaista.
Katsoin ikkunasta ulos ja näin, että piha oli kuin pullataikina: paisunut yli reunojensa ja jäänyt kohoamaan.
Yksikään kola tai katuharja ei liikkunut.

Aamulla ensimmäinen havainto: Tartsi.
Tartsi pitää siinä katutasossa kynsistudiota, jossa on aina valot päällä ja joku nauraa.
Nimi on kuulemma Tartsi Nails & Tales. “Tales” viittaa tarinoihin, ei kynsiin. Hänellä on työntekijä nimeltä Hanna, joka asuu talossa ja käyttää aina liikaa glitteriä.

Tartsilla oli aina punaiset hiukset ja kymmenen tarinaa varattuna jokaista asiakasta varten. Hanna, asui kolmoskerroksessa Mikon yläpuolella. Siinä missä Mikko tiesi kaikesta vähän, Hanna tiesi kaikista vähän enemmän.

Minä seurasin ikkunasta, kuinka Tartsi avasi studion oven ja jäi katsomaan pihaa.
Tartsi haki kolan. Kynsilakkaa kynsissä, huulipuna huulilla.
Ajattelin heti, että tuo on vaarallista.
Lumenluonti ei kuulu liikehuoneiston vuokralaiselle, se kuuluu asukkaille tai isännöinnille.
Tai sitten hallitukselle, jos niikseen tulee.

Mikko ilmestyi paikalle, tietenkin ilman hanskoja. Sanoi Tartsille, että “Anna kun minä teen, minä olen tottunut lapioimaan.”

Siinä samassa Jonnervo avasi oman ovensa. “Ei se ole minun vuoroni”, hän sanoi ennen kuin kukaan ehti kysyä.
Tartsi vilkaisi heitä molempia ja ojensi kolan Mikolle. “Ota sinä tämä. Minä teen reunat.”
Mikko otti kolan ja kolasi pihaa. Jonnervo mitasi sen katseellaan ja totesi: “Epäsymmetrisiä kinoksia.”
“Hällä väliä”, vastasi Tartsi ja työnsi kinoksen toiselle puolelle pihaa.

Minä menin ulos katsomaan. Ei kai kukaan muuten pysy kärryillä, mitä pihalla tapahtuu.
Tupu ilmestyi mittanauhan kanssa.
“Katsotaan, kuka on luonut eniten.”

Minä sanoin, että tämä ei ole kilpailu.
Tupu sanoi, että kaikki on kilpailua, jos siitä pitää kirjaa.

Lopulta koko piha oli täynnä kolanraitoja kuin modernia taidetta. Kukaan ei tiennyt, kuka oli tehnyt mitäkin, mutta kaikki olivat tyytyväisiä. Tartsi tarjosi glögiä. Se maistui enemmän kahvilta kuin glögiltä, mutta oli silti hyvää.

Hämmästyin. Pertsi alkoi kiittää porukkaa. Siis ihan oikeasti.
“On mukava, kun saa tehdä yhdessä.”
Minä nyökkäsin, mutta sisälläni jokin liikahti. Olihan se totta.

Illalla, kun pihan valot syttyivät ja lumi kimalteli kuin kynsipölynimurin säiliö, minä jäin hetkeksi katsomaan. Tartsi sulki liikkeensä ja pyyhki ovenpielestä viimeiset jäljet.
Hanna heilutti. Mikko harjasi autonsa. Jonnervo oli jo sisällä säveltämässä uutta musaa.

Ajattelin, että ehkä tämä on sitä kuuluisaa yhteisöllisyyttä, josta lehdissä puhutaan.
Sitä, jossa kaikki tekevät jotain, vaikka eivät ole varmoja pitävätkö edes toisistaan.

Seuraavana aamuna huomasin, että portin pielessä oli uusi kinos.
Kirjoitin muistilapulle: Asialistalle – lumenluontivuorot 2026.
Laitoin sen ilmoitustaululle, siistin kirjasimin, ilman hymiöitä.